Kun me katsoimme

 

Olen antautunut

merkittävissä hetkissä.

Olen irrottanut otteeni.

Vapaana olen katsellut ympärilleni,

eikä kukaan pysäyttänyt.

 

Seisoin sinua vastapäätä

ja katselin. Ja sinä minua.

Me kaksi ja muut ympärillä.

 

Katsoit minua

ja minä sinua.

Ja minä lähdin.

 

Sillä minä olin

vapaa lähtemään.

Ikkuna kevääseen

 

avaan ikkunan kevääseen

annan raikkaan tuulen tulla

helliä kasvojeni arkaa pintaa

silittää yksinäistä

 

tuuli on hellyyttä täynnä

jokaisella solullani antaudun

annan puhaltaa kaiken uudeksi

kasvattaa lujat siivet

valmiina itkuun

 

olen tuulen tulla

avaan ikkunan

sanoja kasvan

pienessä valossa

suuria sydämen muotoisia kirjaimia

 

elämä kuin perhonen

yritän tavoittaa ennen kesää

pienessä valossa

suuria sydämiä

tavoittaa kuin höyhentä

perhosta

jolla ei kiire

Samaa huonetta

 

Tämä huone on hiljaisia huokauksia.

Näkymättömiä painoja jokaisella askeleella.

Kyyneleitä jotka pyyhkiytyvät mielen lujuuden alta.

Sanattomia kaipauksia eri puolilla kehoa.

Kokonaan kipua.

 

Sinäkin,

samaa huonetta.

Sanaton kipu

 

Kuin uusi maailma

tai ainakin puolet,

kun muutoksen tuulten

huminan kuulen.

Oikaisen itseni

illoista talven.

Kevääksi nousen,

kesäksi

sinua luullen.

Kuin kesää,

odotin sinua.

Sinä purjeinesi

olet jo matkalla,

mutta et luokseni.

Minä salassa

enemmän toivoin,

käyn ulapalla

sanomassa hyvästit.

Kuin uutta kesää,

sinua odotin.

Nyt alla

tuulten,

makaan rannalla

kivun sanattomin.

Sanat

Missä olin kun minun olisi pitänyt puolustaa itseäni? 

Missä olin silloin? 

Jossakin muualla mutta en paikalla. 

Ehkä lapsuudenmaisemissa, tyhjässä kodissa pöytäkello kädessä odottamassa äitiä. Ehkä noissa hetkissä olin aina muualla eikä ollut voimia sanoa, puolustaa omaa totuutta. Jo katseesta luin kaikkea ja sanat jotka loukkasivat karkoitin syvemmälle oman sydämeni kätköihin, odottamaan päivänvaloa jota ei tulevina vuosina koskaan tullut. 

Ei tullut rohkeutta sanoa niin kuin olin ajatellut ja niin kuin asiat olivat. Kaikki luulivat tietävänsä paremmin, minä vain nyökyttelin. 

Minulla ei ollut sanoja, ei tahtoa, minä olin edelleen lapsuudenmaisemissa odottamassa äitiä. 

Nykyisin sanoja on alkanut tulla, sanat eivät ole vain jollakulla toisella. Olen alkanut altavastaajasta näkyvälle paikalle saapua, olla perillä ennen kaikkia muita.

Olen ollut kauan valmiina, mutta en ole tohtinut sanoa tai jättää sanomatta.

Missä olin kun minun olisi pitänyt puolustaa itseäni? 

Toiset tiesivät paremmin ja tiesivät käyttää sen hyväksi. Kiusattu kiusasi kiusattua. Oli hetken aikaa yläpuolella. 

Mutta minä tiesin koko ajan, tiesin syvällä josta ei noussut huutoa. Sammaloiduin sisältä ja kaikki kasvoi umpeen. 

Näinä päivinä ovat valonsäteet taittuneet ja raottaneet valoa, sammaleet ovat saaneet kuivua ja lopulta kadota.

Missä olin kun ylitseni käveltiin tai kun polkupyörällä päältäni ajettiin tai metsään vauvana jätettiin? 

Toivon että Jumalan kämmenellä, 

noissa hetkissä yhdessä itkemässä.

Kaipaan sinua

Hyvästelysi

pulppusi

hellyyttä

ja kaipuuta.

Rakastin sitä

niin paljon

että 

unohdin

kertoa.

Toinen toisellemme

 

Minä toivon että meidät annetaan toinen toisellemme tueksi

ja turvaksi niinä hetkinä kun elämä alla pettää eikä ole mistä ottaa kiinni.

 

Minä toivon että meidät annetaan toinen toisillemme myös hetkinä kun ilo on jaettavissa, eikä surua näy lähellä.

 

Noissa hetkissä ilon ja surun rajapinnoilla myös elämä jakaantuu kasvaakseen omaan suuntaansa. Hetket sanoissa piipahtavat antaen tilaa elämän arjelle jossa tunteet eivät kadota, vaan vahvistuvat huomiosta.

 

Minä toivon että meidät annetaan toinen toisillemme koska suru ei viihdy yksin eikä ilo tanssi ilman toista.

 

Tämä kaikki on jaettavissa ja tunnistettavissa ihmisessä. Maailman surussa ja yksinäisyyden kuilussa päivänvalo on yläpuolellasi, yhdessä kansassi vaikka oma mielesi työskentelee hämäryyden maakuopassa. 

 

Ja kun kohotat katseesi näet valosi vaikka kehosi ei sinua kannattele. 

Valo on, ilo on. Suru on.